Lucky Starin OVA ja uudelleenkatseltavuus

Juuri kun luulitte, etten tekisi enää yhtään postausta Lucky Starista, tai etten tekisi yhtään postausta ylipäätään (niin minäkin luulin). Kysymykseni on: kuka katsoo jotain animea uudestaan? Itse katson, jos arvelen, että siinä on jotain niin hienoa, että se kestää useammankin nauttimiskerran. Itse asiassa se, että japanilaiset ja korealaiset animaattorit väsäävät pienellä palkalla ja suurella vaivalla piirrettyjä, jotka katsotaan kerran ajan tappamiseksi ja unohdetaan sitten, on mielestäni kestämätöntä. Onko itsestään selvää, että Kuutin esittelemä striimaus ja sen bisnesmallit vain parantaisivat tarjontaa, mutta eivät (taiteellista) laatua, ts. (minun mielestäni) teosten aikaakestävyyttä ja uudelleenkatsottavuutta? (Tällä hetkellähän tilanne on se, että talven animetarjonta on supistunut 15 sarjaan, ja tuskin sieltä kovin kummoisia aistinautintoja löytyy kymmenisen vuotta animea toljottaneille silmille; kaikki tuntuu toistavan itseään. Korkeintaan Gainax herättää kiinnostusta Gainaxin takia.)

Nyt testissä on Lucky Star OVAn uudelleenkatseltavuus. Siis hui, tämäkin on jo vuoden vanha, kuka enää moista muistaa? Joka tapauksessa KyoAnilla osataan: Kagami Miku Hatsune -cossissaan on hehkeämpi kuin kukaan fanitaiteilija pystyisi kuvittelemaan. Isokuulokemikrofonifetisistit ohoi! Konatan rönsyilevä artikulaatio nimiä lausuttaessa, kuten “KhagammUII”, ei enää ole niin rönsyilevä, mutta kaipa muille Konatan isossa päässä ja sinisissä pörröhiuksissa on jo riittävästi nautittavaa. (Liian vanha setä on liian vanha otakuvitseille, vaikka ne eivät olisikaan geneerisiä. Minulle riittää moe ja liikkuvat piirretyt kuvat. Tulkoot sitten tekemään minusta kotlettien täyteainetta bruttokansantuotteen hyväksi, kun en enää piirretyistäkään välitä.)

Vaan se lentopallo-osio. Parasta tyyliteltyä luckystar-pyöreyttä. Ennen kaikkea ilmeet ovat intensiivisempiä kuin itse sarjassa. (Eivät silti mitään verrattuna alkuperäiseen Gunbusteriin. Kolme viimeistä OVAn jaksoa on niin eläväistä ja hyvin kuvattua, että katsokaa ihmeessä, jos ette saa draamasta hengenvaarallista masennus- tai allergiakohtausta.) Lopputulos: kyllä, paikoitellen hyvää matskua edellämainitun takia, mutta vaatii silti paljon hankittua otakufanimakua.

Palannen hiljaisuuteen. Pitäisi jaksaa metsästää hyvää mangaa, mutta elämä on niin rajallinen, ja sen konfiguroiminen sujuvaksi on joskus hankalaa, jos on kovasti perehtyneisyyttä vaativia harrastuksiakin. ;) (Onneksi Ressentiment ei sentään mätsää täysin oman elämän kanssa. Toivottavasti ei tulevaisuudessakaan. Hyvä käsis, mutta on oltava jotain muutakin koskettavaa kuin häviäjänörttimanga. Kunpa joku kustantaisi Nekojirua englanniksi tai lol, suomeksi.) Japanin kielen skillit voisivat auttaa, kun englanninkielisten markkinoidenkin tarjonta on jo tässä vaiheessa harrastaneisuutta melkoisen nähty (tai sitten olen vain fakkiutunut 2d-otaku).

Lisäys: Hih hih mikä sattuma. Tsekatkaa Bubun vain 18 min myöhemmin ilmaantunut postaus. Siinäpä ainakin yksi rakentava vinkki “anime on roskaa” -kyynikoille.

Kullanhuuhdontaa

Bakemonogatari. Jakso 3, 17:39-46. Musiikki, animaatio, hahmot, ajoitus. Niin eriskummallista. Syy, miksi katson animea. (Hurja, taisteluvalmis lolihahmo sinänsä on aika kivasti rakennettu, sanoo setä. Kakkostunnari on vielä ihan peruskauraa, “asiantunteva”. Tekijät ovat Moetaninsa katsoneet ja niin edellensä. Pakko myöntää, että se erottuu eduksensa SHAFTin keskimääräisestä pseudoavantgardistisesta audiovisutahnasta, mitä ykköstunnari ja Maria Holicin alkutunnari ovat.)

Sitten toinen, vain 2d-dorkuustestin läpäisseille. Jos kammoat yksinkertaista piirrosta, jalat alle NYT.

Mohiro Kitohin mangaan perustuva anime Narutaru, enkkunimeltään Shadow Star, on näitä yksilöitä, jotka eivät jätä kylmäksi. Varhaisteini-ikäisiä lapsia, jotka ovat saaneet käsiinsä paranormaalit “lohikäärmeolennot”, joihin he ovat jonkinasteisessa telepaattisessa yhteydessä niin, että olentojen aistit välittyvät ja heitä pystyy ohjailemaan. Hahmokaartiin kuuluvat iloinen tavistyttö, henkisesti hauras ja herkkä lapsi, yksi jos toinenkin empatiakyvytön, mutta kekseliäs pikku ihmispiru… ja joku, joka ei täysin ihminen olekaan. Julmuutta ja raakuuksia piisaa. Vähän kuin Pokémonin ja Akiran ristisiitos siis.

Vaan alkutunnarin maksimaalisen yksinkertainen, piirrettymäinen piirrostyyli, jota vielä korostaa väriliituväritys ja kankea leikeanimaatiotekniikka, ei vihjaa oikein mitään itse sarjan sisällöstä – paitsi että tuo huolestuneen näköinen sinitukkainen tyttö kompastuu täsmälleen samalla hetkellä kuin tuo toinen tähden muotoinen öttiäinen, ja myöhemmin nuo yhdet nappaavat hänet mukiloitavaksi, HÄH?! Sarjaa katsoessa huomaa, että tunnarissa on sarjan idea ja roolitus pähkinänkuoressa.

(Ynnä se valtava, taivaan peittävä iloinen, laajeneva Hoshimaru ja tultasyöksevä Shiina. Hitto mitä kuvamateriaalia. Sitä paitsi tunnarin indierockbiisi on oikeasti hyvä, suorastaan tuplaa koko pätkän riemastuttavuuden. “Ei unohda vaikka eläisi satavuotiaaksi”, totesi eräs.)

Riittääkö jokaiselle?

Hyi hyi! Taas kauhea moralistinen aivopieru! Tiedostavuus on niin 1960-lukua!

…kumpaakohan on enemmän, turhaa krääsää vai nälänhätäisiä ihmisiä – mitä veikkaatte?

Ponyo

Spoilerivaroitus!

Veikkasin, ettei Ponyossa rantakalliolla olisi niin tärkeää se, mitä tapahtuu, kuin miten se esitetään. Olin sitten aivan pirun väärässä. Hayao Miyazakin elokuvissa kun kuvan maagisuus on juuri siinä, mitä kaikkea käsittämättömän mielikuvituksellista tapahtuu. Eikä sen tarvitse aina olla silmät räväyttävää, vaan vaivihkaista. Tai itse asiassa mielikuvituksellisen esittäminen arkirealistisesti onkin enkä hämmästyttävintä. (Sama asia, mikä taannoin kiehtoi Kamichu!:ssa.) Tästä hyvä esimerkki on se, miten Ponyo ensi kertaa ihmiseksi muuttuneena tulee Sasuken kotiin, ja Sasuken äiti Lisa tarjoaa heille teetä. Ponyo ei ole ennen nähnyt, miten tuolilla istutaan, ja hänellä on kädet jaloissakin, mutta kohtauksesta ei silti tule räikeää showbisnestä.

Tietenkin niitä tosi merkillisiäkin näkyjä on tässäkin leffassa, kuten ne Ponyon sadat pikkusiskot, jotka ovat pikkuruisia kaloja ja nakertavat Ponyon kuplan rikki, vähän sen jälkeen, kun heidän velhoisänsä on teljennyt Ponyon moiseen taikakuplaan. Se, miten Ponyo iloitsee saadessaan ihmisen hampaat, on jo miltei itseparodiaa. Pumpattavan merivesikastelukannun kanssa maalla hiipparoiva velhoisä on samaa unohtumatonta sarjaa Liikkuvan linnan hinkuastmaisen koiran ja Ison Totoron vesipisarareaktion kanssa. Ja hurjempaa merta en käsin piirretyissä elokuvissa muista nähneeni.

Särmääkin “koko perheen elokuvassa” on: hieman misatokatsuragimainen autolla kaahaava ja olutta (tosin nähtävästi vain yhden tölkin) juova äiti. Poika sähköttää poissa olevalle merimies-isälleen äitin saneleman viestin siitä, miten isi on typerys. Lisäksi on päätarinan kannalta irrallisen tuntuinen kohtaus, jossa Ponyo ja Sasuke kohtaavat vedenpaisumuksen keskellä äidin sekä pikkuvauvan, jota Ponyo haluaa piristää. (Tosin tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttua siitä, miten Miyazaki ylipäätään rakentaa tarinansa muutamasta kuvasta lähtien. Jos nyt kaikessa pitää olla jokin selkeä temaattinen merkitys, niin olkoon se todiste siitä, että Ponyo käyttäytyy ihmisiä kohtaan ystävällismielisesti noin enimmäkseen. Mutta ei se kohtaus ole vain siksi mukana.)

Jotenkin itseeni kolahti se, missä raukeanunelias Ponyo ja Sasuke saapuvat suurennetulla leluveneellä rantaan, joka on osittain veden alle jäänyt, nouseva autotie. Kauempana on Lisan auto, mutta ketään ei näy mailla halmeilla. Pahus, nyt en pysty tuomaan tietoisuuteen, mikä symboliikka siihen mahdollisesti kätkeytyi, mutta sanaton estetiikka oli jotenkin aika Tarkovskin Stalkerin tasoa. (Äskeinen pienellä varauksella, kuulostaahan moinen epäilyttävästi laittomilta leffakarkeilta – pitää siis katsoa vielä uudelleen.)

Plussat realistisesta visualisoinnista siitä, kuinka troolari kerää kulkiessaan valtavan läjän meren pohjaan heitettyä roinaa. Siis “poissa silmistä, poissa mielestä” -ajattelun lopputuloksen. Valaisevaa.

B-puolella norkoilua

FLCL-animen kaikki tietävät. Hyvin outo, joskin siinä on havaittu punainen lankakin. Mangasovitus on pelkästään outo, mutta ei kuitenkaan täysi turhake.

FLCL-manga on Hajime Uedan debyyttityö. Piirros on kaaoottista tuhrua, mutta yllättävän usein melko erikoista ja omintakeista. Joskus sekavaa, joskus kaunista, ja kieltämättä kokeellista. Ueda niin sanotusti hallitsee absurdin komiikan ja epäilyttävät “mitä täällä tapahtuu” -tunnelmat kaikenpaksuisella tönkköviivalla. FLCL:n osateemaan aikuisten maailman käsittämättömyydestä moinen totta vieköön sopiikin.

Tämä mangaka myös kikkailee – tai oikeammin kokeilee hillitysti – erikuvioisilla, välillä tiheillä, välillä karkeilla rastereilla sekä laajoilla, tasaisilla sävypinnoilla, joita on niukasti erilaisia per ruutu. (Varsinainen rasterikikkailuhan on eritiheyksisten kuvioiden yhdistämistä tai kuvioiden luomista valokuvan pohjalta. Aiheesta on Reima Mäkisen kirjassa Mangan harmaasävyt.) Tyylitajua on ympätty kaaokseen aika kivasti. Kokonaisuus on sekava, eikä juoni saati teema varmaan avaudu ilman animen katsomista. Sääntö, jonka mukaan piirros on sitä riemastuttavampi, mitä pikkaraisempi se on, pätee tässäkin. Niin ikään jos animen Haruko oli teistä häiritsevä dominoija, niin mangassa se on vielä pahempi, eikä yleensä näytä lainkaan samalta kahdessa ruudussa peräkkäin. Hahmodesignit pohjautuvat tunnistettavasti animeen, mutta Ueda tuo ne silti esiin omalla tavallaan. Jöröjä tuijottajakissojakin on.

Hyppelevästä piirrostyylistä ja hahmojen ulkomuodon vaihtelusta voisi sanoa tietysti sen, että on osittain niiden syytä, etteivät tapahtumat ole kovinkaan käsin kosketeltavia, siis muutu samaistuttavalla tavalla todellisuutta muistuttaviksi lukijan mielessä; kun luin mangaa ensimmäistä kertaa animesta tietämättäkään, niin peräkkäisten ruutujen paikoitellen vaikea assosioituvuus nostatti silloin tällöin raivonhikeä. Onneksi jaksoin jo silloin nauttia suurennetuista rasteripisteistä.

Siis epätasainenhan tämä on; ehkä et saa tasaisesti sivulta toiselle ulottuvaa Merkittävää Taidetta. Vinksahtaneessa piirroksessa on silti jotain kutkuttavaa. Kyseessä on lahjakas piirtäjä silloin, kun hän malttaa rajoittaa kaaoottisuuttaan. (Jälkimmäisessä tankobonissa näin onkin hieman enemmän.) Välillä syntyy erikoisia kuvatunnelmia. FLCL:n kerronnallista sisältöä en lähde tässä sen enempää analysoimaan – kuvista ymmärtää parhaiten, miksi manga on aivan oma kokemuksensa.

Enkkupainoksen eka osa on jo ajat sitten loppuunmyyty. Ainakin isompien kaupunkien kirjastoista löytynee. Ueda on piakkoin FLCL:n jälkeen tehnyt oman lyhytsarjansa Q-Ko-chan: The Earth Invader Girl, mihin tosin en vielä ole jaksanut tutustua, koska pikaisella vilkaisulla kuvapuoli näytti FLCL:ää yksinkertaisemmalta ja mielenkiinnottomammalta. Sääli, sillä FLCL-mangan tapaista kamaa lukisi silloin tällöin lisääkin.