Bakemonogatari. Jakso 3, 17:39-46. Musiikki, animaatio, hahmot, ajoitus. Niin eriskummallista. Syy, miksi katson animea. (Hurja, taisteluvalmis lolihahmo sinänsä on aika kivasti rakennettu, sanoo setä. Kakkostunnari on vielä ihan peruskauraa, “asiantunteva”. Tekijät ovat Moetaninsa katsoneet ja niin edellensä. Pakko myöntää, että se erottuu eduksensa SHAFTin keskimääräisestä pseudoavantgardistisesta audiovisutahnasta, mitä ykköstunnari ja Maria Holicin alkutunnari ovat.)
Sitten toinen, vain 2d-dorkuustestin läpäisseille. Jos kammoat yksinkertaista piirrosta, jalat alle NYT.
Mohiro Kitohin mangaan perustuva anime Narutaru, enkkunimeltään Shadow Star, on näitä yksilöitä, jotka eivät jätä kylmäksi. Varhaisteini-ikäisiä lapsia, jotka ovat saaneet käsiinsä paranormaalit “lohikäärmeolennot”, joihin he ovat jonkinasteisessa telepaattisessa yhteydessä niin, että olentojen aistit välittyvät ja heitä pystyy ohjailemaan. Hahmokaartiin kuuluvat iloinen tavistyttö, henkisesti hauras ja herkkä lapsi, yksi jos toinenkin empatiakyvytön, mutta kekseliäs pikku ihmispiru… ja joku, joka ei täysin ihminen olekaan. Julmuutta ja raakuuksia piisaa. Vähän kuin Pokémonin ja Akiran ristisiitos siis.
Vaan alkutunnarin maksimaalisen yksinkertainen, piirrettymäinen piirrostyyli, jota vielä korostaa väriliituväritys ja kankea leikeanimaatiotekniikka, ei vihjaa oikein mitään itse sarjan sisällöstä – paitsi että tuo huolestuneen näköinen sinitukkainen tyttö kompastuu täsmälleen samalla hetkellä kuin tuo toinen tähden muotoinen öttiäinen, ja myöhemmin nuo yhdet nappaavat hänet mukiloitavaksi, HÄH?! Sarjaa katsoessa huomaa, että tunnarissa on sarjan idea ja roolitus pähkinänkuoressa.
(Ynnä se valtava, taivaan peittävä iloinen, laajeneva Hoshimaru ja tultasyöksevä Shiina. Hitto mitä kuvamateriaalia. Sitä paitsi tunnarin indierockbiisi on oikeasti hyvä, suorastaan tuplaa koko pätkän riemastuttavuuden. “Ei unohda vaikka eläisi satavuotiaaksi”, totesi eräs.)
