2d-dorka

09.10.2009

Kullanhuuhdontaa

Aihe: 2D, Bakemonogatari, Narutaru, anime — alkimohap @ 22:33

Bakemonogatari. Jakso 3, 17:39-46. Musiikki, animaatio, hahmot, ajoitus. Niin eriskummallista. Syy, miksi katson animea. (Hurja, taisteluvalmis lolihahmo sinänsä on aika kivasti rakennettu, sanoo setä. Kakkostunnari on vielä ihan peruskauraa, “asiantunteva”. Tekijät ovat Moetaninsa katsoneet ja niin edellensä. Pakko myöntää, että se erottuu eduksensa SHAFTin keskimääräisestä pseudoavantgardistisesta audiovisutahnasta, mitä ykköstunnari ja Maria Holicin alkutunnari ovat.)

bakemonogatari1

Sitten toinen, vain 2d-dorkuustestin läpäisseille. Jos kammoat yksinkertaista piirrosta, jalat alle NYT.

narutaru_op

Mohiro Kitohin mangaan perustuva anime Narutaru, enkkunimeltään Shadow Star, on näitä yksilöitä, jotka eivät jätä kylmäksi. Varhaisteini-ikäisiä lapsia, jotka ovat saaneet käsiinsä paranormaalit “lohikäärmeolennot”, joihin he ovat jonkinasteisessa telepaattisessa yhteydessä niin, että olentojen aistit välittyvät ja heitä pystyy ohjailemaan. Hahmokaartiin kuuluvat iloinen tavistyttö, henkisesti hauras ja herkkä lapsi, yksi jos toinenkin empatiakyvytön, mutta kekseliäs pikku ihmispiru… ja joku, joka ei täysin ihminen olekaan. Julmuutta ja raakuuksia piisaa. Vähän kuin Pokémonin ja Akiran ristisiitos siis.

narutaru_op2

Vaan alkutunnarin maksimaalisen yksinkertainen, piirrettymäinen piirrostyyli, jota vielä korostaa väriliituväritys ja kankea leikeanimaatiotekniikka, ei vihjaa oikein mitään itse sarjan sisällöstä – paitsi että tuo huolestuneen näköinen sinitukkainen tyttö kompastuu täsmälleen samalla hetkellä kuin tuo toinen tähden muotoinen öttiäinen, ja myöhemmin nuo yhdet nappaavat hänet mukiloitavaksi, HÄH?! Sarjaa katsoessa huomaa, että tunnarissa on sarjan idea ja roolitus pähkinänkuoressa.

(Ynnä se valtava, taivaan peittävä iloinen, laajeneva Hoshimaru ja tultasyöksevä Shiina. Hitto mitä kuvamateriaalia. Sitä paitsi tunnarin indierockbiisi on oikeasti hyvä, suorastaan tuplaa koko pätkän riemastuttavuuden. “Ei unohda vaikka eläisi satavuotiaaksi”, totesi eräs.)

05.10.2009

Riittääkö jokaiselle?

Aihe: figuurit — Avainsanat:, — alkimohap @ 22:42

nigaz

Hyi hyi! Taas kauhea moralistinen aivopieru! Tiedostavuus on niin 1960-lukua!

…kumpaakohan on enemmän, turhaa krääsää vai nälänhätäisiä ihmisiä – mitä veikkaatte?

19.09.2009

Ponyo

Aihe: Hayao Miyazaki, Ponyo rantakalliolla, anime — alkimohap @ 19:25

Spoilerivaroitus!

Veikkasin, ettei Ponyossa rantakalliolla olisi niin tärkeää se, mitä tapahtuu, kuin miten se esitetään. Olin sitten aivan pirun väärässä. Hayao Miyazakin elokuvissa kun kuvan maagisuus on juuri siinä, mitä kaikkea käsittämättömän mielikuvituksellista tapahtuu. Eikä sen tarvitse aina olla silmät räväyttävää, vaan vaivihkaista. Tai itse asiassa mielikuvituksellisen esittäminen arkirealistisesti onkin enkä hämmästyttävintä. (Sama asia, mikä taannoin kiehtoi Kamichu!:ssa.) Tästä hyvä esimerkki on se, miten Ponyo ensi kertaa ihmiseksi muuttuneena tulee Sasuken kotiin, ja Sasuken äiti Lisa tarjoaa heille teetä. Ponyo ei ole ennen nähnyt, miten tuolilla istutaan, ja hänellä on kädet jaloissakin, mutta kohtauksesta ei silti tule räikeää showbisnestä.

Tietenkin niitä tosi merkillisiäkin näkyjä on tässäkin leffassa, kuten ne Ponyon sadat pikkusiskot, jotka ovat pikkuruisia kaloja ja nakertavat Ponyon kuplan rikki, vähän sen jälkeen, kun heidän velhoisänsä on teljennyt Ponyon moiseen taikakuplaan. Se, miten Ponyo iloitsee saadessaan ihmisen hampaat, on jo miltei itseparodiaa. Pumpattavan merivesikastelukannun kanssa maalla hiipparoiva velhoisä on samaa unohtumatonta sarjaa Liikkuvan linnan hinkuastmaisen koiran ja Ison Totoron vesipisarareaktion kanssa. Ja hurjempaa merta en käsin piirretyissä elokuvissa muista nähneeni.

Särmääkin “koko perheen elokuvassa” on: hieman misatokatsuragimainen autolla kaahaava ja olutta (tosin nähtävästi vain yhden tölkin) juova äiti. Poika sähköttää poissa olevalle merimies-isälleen äitin saneleman viestin siitä, miten isi on typerys. Lisäksi on päätarinan kannalta irrallisen tuntuinen kohtaus, jossa Ponyo ja Sasuke kohtaavat vedenpaisumuksen keskellä äidin sekä pikkuvauvan, jota Ponyo haluaa piristää. (Tosin tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttua siitä, miten Miyazaki ylipäätään rakentaa tarinansa muutamasta kuvasta lähtien. Jos nyt kaikessa pitää olla jokin selkeä temaattinen merkitys, niin olkoon se todiste siitä, että Ponyo käyttäytyy ihmisiä kohtaan ystävällismielisesti noin enimmäkseen. Mutta ei se kohtaus ole vain siksi mukana.)

Jotenkin itseeni kolahti se, missä raukeanunelias Ponyo ja Sasuke saapuvat suurennetulla leluveneellä rantaan, joka on osittain veden alle jäänyt, nouseva autotie. Kauempana on Lisan auto, mutta ketään ei näy mailla halmeilla. Pahus, nyt en pysty tuomaan tietoisuuteen, mikä symboliikka siihen mahdollisesti kätkeytyi, mutta sanaton estetiikka oli jotenkin aika Tarkovskin Stalkerin tasoa. (Äskeinen pienellä varauksella, kuulostaahan moinen epäilyttävästi laittomilta leffakarkeilta – pitää siis katsoa vielä uudelleen.)

Plussat realistisesta visualisoinnista siitä, kuinka troolari kerää kulkiessaan valtavan läjän meren pohjaan heitettyä roinaa. Siis “poissa silmistä, poissa mielestä” -ajattelun lopputuloksen. Valaisevaa.

15.08.2009

B-puolella norkoilua

Aihe: FLCL, Hajime Ueda, manga — alkimohap @ 23:27

FLCL-animen kaikki tietävät. Hyvin outo, joskin siinä on havaittu punainen lankakin. Mangasovitus on pelkästään outo, mutta ei kuitenkaan täysi turhake.

ueda-flcl-04

FLCL-manga on Hajime Uedan debyyttityö. Piirros on kaaoottista tuhrua, mutta yllättävän usein melko erikoista ja omintakeista. Joskus sekavaa, joskus kaunista, ja kieltämättä kokeellista. Ueda niin sanotusti hallitsee absurdin komiikan ja epäilyttävät “mitä täällä tapahtuu” -tunnelmat kaikenpaksuisella tönkköviivalla. FLCL:n osateemaan aikuisten maailman käsittämättömyydestä moinen totta vieköön sopiikin.

Tämä mangaka myös kikkailee – tai oikeammin kokeilee hillitysti – erikuvioisilla, välillä tiheillä, välillä karkeilla rastereilla sekä laajoilla, tasaisilla sävypinnoilla, joita on niukasti erilaisia per ruutu. (Varsinainen rasterikikkailuhan on eritiheyksisten kuvioiden yhdistämistä tai kuvioiden luomista valokuvan pohjalta. Aiheesta on Reima Mäkisen kirjassa Mangan harmaasävyt.) Tyylitajua on ympätty kaaokseen aika kivasti. Kokonaisuus on sekava, eikä juoni saati teema varmaan avaudu ilman animen katsomista. Sääntö, jonka mukaan piirros on sitä riemastuttavampi, mitä pikkaraisempi se on, pätee tässäkin. Niin ikään jos animen Haruko oli teistä häiritsevä dominoija, niin mangassa se on vielä pahempi, eikä yleensä näytä lainkaan samalta kahdessa ruudussa peräkkäin. Hahmodesignit pohjautuvat tunnistettavasti animeen, mutta Ueda tuo ne silti esiin omalla tavallaan. Jöröjä tuijottajakissojakin on.

ueda-flcl-01-pieni

Hyppelevästä piirrostyylistä ja hahmojen ulkomuodon vaihtelusta voisi sanoa tietysti sen, että on osittain niiden syytä, etteivät tapahtumat ole kovinkaan käsin kosketeltavia, siis muutu samaistuttavalla tavalla todellisuutta muistuttaviksi lukijan mielessä; kun luin mangaa ensimmäistä kertaa animesta tietämättäkään, niin peräkkäisten ruutujen paikoitellen vaikea assosioituvuus nostatti silloin tällöin raivonhikeä. Onneksi jaksoin jo silloin nauttia suurennetuista rasteripisteistä.

Siis epätasainenhan tämä on; ehkä et saa tasaisesti sivulta toiselle ulottuvaa Merkittävää Taidetta. Vinksahtaneessa piirroksessa on silti jotain kutkuttavaa. Kyseessä on lahjakas piirtäjä silloin, kun hän malttaa rajoittaa kaaoottisuuttaan. (Jälkimmäisessä tankobonissa näin onkin hieman enemmän.) Välillä syntyy erikoisia kuvatunnelmia. FLCL:n kerronnallista sisältöä en lähde tässä sen enempää analysoimaan – kuvista ymmärtää parhaiten, miksi manga on aivan oma kokemuksensa.

Enkkupainoksen eka osa on jo ajat sitten loppuunmyyty. Ainakin isompien kaupunkien kirjastoista löytynee. Ueda on piakkoin FLCL:n jälkeen tehnyt oman lyhytsarjansa Q-Ko-chan: The Earth Invader Girl, mihin tosin en vielä ole jaksanut tutustua, koska pikaisella vilkaisulla kuvapuoli näytti FLCL:ää yksinkertaisemmalta ja mielenkiinnottomammalta. Sääli, sillä FLCL-mangan tapaista kamaa lukisi silloin tällöin lisääkin.

06.08.2009

Vähemmän ja enemmän kokeellisempaa

4c-kung-fu-love

Kung Fu Love on Yasuhiro Aokin 10-minuuttinen Studio 4°C -tuotanto vuodelta 2006. Osa siitä on 4°C:n Amazing Nuts! -OVA:ssa. Ei mullistava, mutta pirteä, piristävä. Taitavaa ohjausta (ajoitus, kuvakulmat, rajaukset), jänskän oloisia hahmoja sekä paljon hehkuvia, kylläisiä värisävyjä. Ei kuitenkaan mitään turruttavan sekavaa palettirihkamaa, vaan värit ja niiden yhdistelmät ja muutokset ovat riemastuttavan, mielenkiintoisen kirkkaita.

* * * * *

Toiseksi alkoi kiinnostaa Jari Lehtisen maininta Norman McLarenista tässä Hesarin keskustelussa. McLaren teki kokeellisia lyhytanimaatioita 1930-80-luvuilla. Jotkut niistä on piirretty suoraan 35 millimetrin filmille. (Katsokaa Wikipedian kuva, jos ette usko.)

Soundit kuulostavat jännästi joltain vanhalta analogisyntetisaattorilta, mutta totuus on hämmentävämpi: nekin on piirretty suoraan filmin ääniraidaksi. Seuraava video kertoo, miten.

Synchromy vuodelta 1971 näyttää ja kuulostaa hämmentävästi meneillään olevan Assemblyn oldskool-demojen esi-isältä, joskin äärimmäisen abstrakteilla ja minimalistisilla visuaaleilla. Tässä on jo musiikit syntetisaattorilla, koska kaikuefektin luominen edellä kuvatulla piirustustekniikalla olisi jo ylimaallisen haastavaa. ;)

Vanhemmat artikkelit »

Bloggaa WordPress.comissa.